amuaurinko kultasi huurteiset pellot 10. marraskuuta.­KUVA: SENJA LARSEN Ajan puolen tunnin venematkan kauppaan laskettelulaseissa, kaksi untuvatakkia ylläni. Lähisatamasta ei enää saa polttoainetta, joten hamstraan bensaa kanistereihin. Yritän suunnitella syömiset siten, että riittää, kun kaupassa käy kerran kuussa. Selvittiin näillä saarilla ennenkin. Nykyvarustus olisi ennen ollut ylellisyyttä. Kuormaan jättikassin toisensa jälkeen veneestä kottikärryyn ja pusken varastoja mäkeä ylös. Valmistaudutko maailmanloppuun, mies nauraa. Samoissa hamstraushommissa olen, kuin moni muu. Lataan kellariin lanttua, punajuuria, palsternakkaa, sipuleita, multaporkkanoita ja neljää eri sorttia perunoita: annabellaa, afraa, puikulaa ja uuniperunoita. Maitojauhetta, tomaattimurskaa, mustikkakeittoa. Riisiä, jauhoa ja kuivahiivaa. Silakkaa ja silliä. Miehen veli kaataa peuran, josta saamme pakastimeen kuusi kiloa jauhelihaa. Verkoilla nousee siikaa, hauki, kampela ja suutari. ENNEN pakkasia yritän edetä saaristolaisen sivistystasolle ja oppia sienestäjäksi, mutta löydän lähinnä myrkkyseitikeitä. Keitän, raastan, pilkon ja siivutan. Näin paljon kotitöitä en ole tehnyt sitten ajan, kun lapset olivat pieniä. Kalifornialaisessa palveluyhteiskunnassa kaikki toimitetaan ovelle ja tapoihin kuuluu tilata kotiin siivooja, syödä ravintolassa, käyttää pesulapalveluita. Saarierakkojen ruokavalio alkaa olla kuin emännän oppaasta. Keväällä kerätyt koronakilotkin karisevat hiljalleen. Viikoittainen kohokohta on Piilaakson-suomalaisten videopuhelu. Kotimaan-suomalaisten piittaamattomuutta koronasta jaksetaan aina hämmästellä. Eletäänkö siellä oikeasti niin, kuin mitään ei olisikaan, kysyvät Kaliforniassa koteihinsa suljetut. Keväällä omaksuin Kalifornian ankaran suhtautumisen koronaan. Ilman maskia ei liikkunut kukaan, ravintolat suljettiin ja koulut ovat olleet etäopetuksessa sitten maaliskuun. Suomi sen sijaan on yhä auki. Kuin eläisi aivan toisella pandemiaplaneetalla. Mietimme mistä erot johtuvat. Politiikasta, yhteiskunnasta vai sairaanhoitojärjestelmistä? Siitä, miten kansalaisille viestitään? Vai onko Suomi vain niin pieni maa, että tilanne on helpompi pitää kasassa? Suurin ero on sosiaalisuudessa, väittää Piilaaksosta Suomeen tullut ystäväni. Kaliforniassa kaikki kyselevät toistensa kuulumisia, jutustelu on suorastaan kansalaisvelvollisuus. Suomessa huikataan vastaantulevalle kaverille moikka, ja kaupan kassa sanoo kiitos. Ilmateitse leviävän viruksen synnyttämässä pandemiassa sellainen vähäeleisyys on enemmän kuin paikallaan.