κανΓκουρού ‏@KanGuru25 1. elokuutajaa no otin kirjoituksen josta ei jaettu.yliluonnollinen jako..oikeistovasemmisto -Μωρό μου θα βγούμε; -Ναι αγάπη μου -Με το δικό σου όμως, έχει καλύτερη ανάλυση:):(ojanperäblogi brei eiku oikeistosta ** Kuuluvat halveksuvan Vasemmistonuorten entistä puheenjohtajaa Dan Koivulaaksoa oikeistopiireissä. Viha sakeni surulliseksi pippurisumutukseksi mennä kesänä Oulussa, eikä varmaankaan vähene nyt kun Into on julkaissut Koivulaakson, yhdessä Li Anderssonin ja Mikael Brunilan kirjoittaman, suurelle yleisölle suunnatun tutkimuksen äärioikeistosta Suomessa. Kun vasemmistoon ja antirasismiin sitoutuvat kirjoittajat tarttuvat kansallismielisyyttä sarvista, tulos voisi hyvinkin olla poleemisen yksipuolinen. Ilahduttavaa on, että Äärioikeisto Suomessa -kirjassa on kyetty jättämään omat näkemykset suhteellisen vähälle ja keskitytty kärjistämisen sijaan ymmärtämään fasismia ilmiönä. Aivan oikein kirjoittajat toteavat, ettei fasismia tule patologisoida, vaan se tulee ottaa vakavasti: fasistit ovat poliittisia toimijoita. Kirjassa ei silti hyssytellä eikä palauteta oikeistolaisia ideologioita yksilön typeryyteen, yhteiskunnalliseen taantumuksellisuuteen tai fobioiden psykologiaan. Muutenkin on puhuttava monikossa oikeistoista. Kirjo on lavea. Jokainen oikeistolainen ei ole fasisti, eikä jokainen perussuomalainen ole Suomen Sisun entisiä aktiiveja. Eroja on tavoitteissa ja toimintatavoissa. Kirjoittajat erottavat toisistaan ainakin kaksi äärioikeistoa, fasismin ja radikaalin oikeistopopulismin. Jälkimmäinen perustaa paljonkin liberaalista demokratiasta, kun taas fasismiin liittyy tarve kansakunnan uudelleenluomiseen. Fasismi on ”joustava yhdistelmä individualismin, järkiperäisyyden, liberalismin ja ennen kaikkea tasa-arvon vastaisia käsityksiä kansallisvaltiosta ja etnisestä yhteisöstä sosiaalisen, kulttuurisen ja poliittisen todellisuuden perusyksikkönä” (s. 20). Määritelmä lainataan politiikantutkija Roger Griffiniltä. Äärioikeiston toimintatavat ovat vaihdelleet keskiviikkokerhoista rasistiseen väkivaltaan ja jytkypolitiikasta trollaamiseen. Poliittisen sisällön ainesosat ovat harvoin kotoperäistä antia: tavoitteet ja teemat on lainattu muualta Euroopasta. Punaisena lankana kirjassa on metapolitiikka. ”Spam & destroy” – taktinen trollaaminen – kuvaa osuvasti tätä oikeistoradikalismin peruspiirrettä: yhtäältä kärjistetään puoluekentällä jo olemassa olevia kysymyksiä ja toisaalta ajetaan omien, yhtenäisen, aidon ja köyhän Suomen kansan asiaa. Kansanomaisen suorasanainen puhetapa ja plokikirjoittelu ovatkin muotoja, jotka hivuttavat koko poliittista kenttää oikealle. Sanottavaa tärkeämpää on sanottavaksi ja mahdolliseksi tekeminen. Poliittista tilaa raivataan tunteella, ja yhden raivaajan mentyä copycatit ovat pikimmiten paikalla. Kun etnosentriset ja syrjivät näkemykset vakiintuvat julkisessa keskustelussa, myös uusnatsien muodostama väkivallan uhka vakiintuu. Malli iskusta mielenosoitukseen on jo olemassa. Myös maahanmuuttajien ja aiheen puolesta esillä olevien uhkailu on enemmän sääntö kuin poikkeus. Vihollisia löytyy myös ns. kulttuurivasemmistosta, näistä ”mokuttajista” ja ”tiedostajista”, sekä ”herroista” ja ”eliitistä”. Kuva ei kriittistä tarkastelua aina kestä, mutta haittaako se, kun tulos on toivottu? Äkkiä kaikkien puolueiden on reagoitava maahanmuuttokysymykseen ja päästeltävä ”maassa maan tavalla” -tyylin tolkuttomuuksia. Juuri tämäntyyppisissä havainnoissa Äärioikeisto Suomessa on vahvimmillaan. ”Tyhjien merkitsijöiden” metapolitiikka – hajanaisten näkemysten samanlaistaminen ja niillä provosoiminen – kattaa koko poliittisen kentän. Käydessään melko kattavasti läpi äärioikeiston lähihistoriaa – 1990–2000-lukua – kirjoittajat tuntuvat kuitenkin aikansa lapsilta. Tarvitseeko sinänsä tuntemattomia kirjakaupanpitäjiä ja bloggaajia ihan nimeltä mainita? Se toki tarkentaa kokonaiskuvaa, onhan valtaosa äärioikeiston tekemästä työstä kylvetty juuri internetin uumenissa, mutta tuo myös mukaan paljastuskirjan tuntua. Hämäävää se on siksikin, että kirjoittajat antavat ymmärtää jytkyn olevan ”vain rasistisen jatkumon huipentuma” (s. 219), ikään kuin eriävien äänten samankielinen ja -mielinen suma. Toisin sanoen he ilmiön monimuotoisuutta valottaessaan päätyvät hetkittäin tekemään juuri metapolitiikkaa: yksilölliset mielipiteet ajavat yhden ja saman jatkumon asiaa, eikä yksittäistapauksia silloin ole. Kasvoton oikeistojen väki ei silti ole. Vaikka Jussi Halla-ahon kaltaiset mediahahmot pilkkaavat julkista tilaa sairaalloisesta korrektisuudesta ja valittelevat, ettei Suomessa saa ajatella väärin, siellä he silti ovat, latelemassa rasistisia ja vihamielisiä kantojaan. Tämän Äärioikeisto Suomessa -kirjan kirjoittajat tuovat hyvin esille. Tosin kun se paljon puhuttu kansa vyöryi eduskuntaan perussuomalaisten vaalivoiton myötä, alettiin välittömästi puhua suoraan ja tunteella, mutta alkoi myös median ajojahdiksi naamioitu parrasvalojen hyödyntäminen. Rasistisen puhunnan iskostamista julkiseen keskusteluun eivät olekaan toteuttaneet yksin fasistit, konservatiivit tai populistit, vaan myös muut, media mukaan lukien, oikeastaan jokainen joka ottaa nämä hymynaamat vakavasti. Sillä kaikesta päätellen hymyyn on sittenkin syytä. Jokainen (mukaan lukien Koivulaakso, Brunila, Andersson ja ehkä Santerikin), joka antaa oikeistoväelle pienenkin syyn pitää näkemyksiään ajatusrikoksina, antaa heille myös mahdollisuuden paranoidin pilkalliseen ”mitäs minä sanoin” -hymyyn. Siksi Breivik hymyili oikeussalissa: se oli voittajan hymyä. Utøyan joukkomurha oli mediatapahtuma, joka viimeistään pakotti jokaisen pohjoismaalaisen luomaan jonkin suhteen äärioikeistolaiseen ajatteluun – ja Breivik tietää tämän. Toisaalta vakavasti ottamista varmasti tarvitaan, ja sille löytyy kaksikin mielekästä strategiaa. Ensimmäistä ei ole kirjaan varsinaisesti kirjoitettu, mutta siinä se alkupuolella kiehtovalla tavalla on: empatia. On hyviä syitä myötäillä kriittisiä näkemyksiä globalisaatiosta tai liberaalien arvojen ja konsumerismin yhteenkietoutuvasta ongelmallisuudesta, mutta ratkaisuja voidaan hakea muualtakin kuin nativismista tai valikoivasta etnopluralismista, esimerkiksi muuttuvista paikallisuuksista. Valkoisen heteromiehen katoaminen minareettien tieltä lienee reaalisista uhista tosiasiassa vähäisimpiä. Toiseksi paskapuhe on tehtävä näkyväksi. Tähän kirjoittajat antavatkin välineitä. Kun Timo Soini romantisoi IMF:ää, on hänen kuulijoitaan muistutettava, että IMF:n rakenneohjelmat tuhoavat nimenomaan paikallisuutta ja yhteiskunnallisia turvaverkkoja. Argumentointivirheiden, tyhjän puheen ja sumutuksen leimaaman populismin tulisi korkeintaan kannustaa muita poliittisia puhujia petraamaan taitojaan. Selvemmin on osoitettava sekin, milloin savuverhojen suojissa kyhätään lasiseiniä ihmisten välille. Mutta mikä kenties tärkeintä, oikeiston metapoliittinen vyörytystaistelu heittää kuitenkin myös kysymyksen riidan välttämättömyydestä demokratiassa. Kuinka paljon puskureita tarvitaan, jotta väkivallalta vältytään, mutta erimieliset eivät tunne itseään ajatusrikollisiksi? On tietysti vielä kolmaskin strategia: trollata vastaan.