https://www.instagram.com/p/B4EXokgBIiU/ https://www.instagram.com/acta.zone/ https://www.youtube.com/watch?v=xUrojLQVgnQ sitä sun hävetä pitää
Τετάρτη 4 Δεκεμβρίου 2019
https://www.is.fi/taloussanomat/oma-raha/art-2000006342522.html ..............taloyhtiö Kyllä. Palaa mun luo pää pystyssä Vaik kirvelis synti silmissä Ruoka jäähtyy ja kohta mun sydänkin Ja sitä sun hävetä pitääkin.
https://twitter.com/JamieGatlin1217/status/1202052940850184192 Pidäkkeiden puute tekee jokaisesta hirviön
Ihmisen moraali on pitkälti sosiaalisesti rakentunutta. Ο παππούς του νικητή των βρετανικών εκλογών Μπόρις Τζόνσον ήταν Τούρκος και ονομαζόταν Οσμάν Γουίλφρεντ Κεμάλ.
Την τουρκική καταγωγή του ο πρωθυπουργός της Βρετανίας τη θυμάται μόνον στις δύσκολες πολιτικές 
https://www.instagram.com/p/B4EXokgBIiU/ https://www.instagram.com/acta.zone/ https://www.youtube.com/watch?v=xUrojLQVgnQ sitä sun hävetä pitää
https://www.instagram.com/p/B4EXokgBIiU/ https://www.instagram.com/acta.zone/ https://www.youtube.com/watch?v=xUrojLQVgnQ sitä sun hävetä pitää
Εγγραφή σε:
Σχόλια ανάρτησης (Atom)
https://www.instagram.com/laura_saari/
ΑπάντησηΔιαγραφήpien myöntämiseen Suvannolle.
ΑπάντησηΔιαγραφήRaudunkylä, joka myös Rauduksi on vanhaan aikaan merkitty, oli 1600-luvun
Raudun keskuspaikka, Kirkonkylä, koska luterilainen kirkkokin oli siellä. Joskus Kirkonkylä oli merkitty Raudunkyläänkin kuuluvaksi ”kyläksi”, joskus päinvastoin. Raudunkylässä oli vuonna 1613 kaikkiaan 12 taloa, mutta vuonna 1630 mainitaan siellä
asuneen vain kirkkoherra, lukkari ja yksi talollinen. Kaskaala ja Kuninkaanselkä on
vuosien 1613–1617 maakirjoissa merkitty yhteen, joskin Kaskaalassa on merkitty vuonna 1613 asutuksi 13 ja Kuninkaanselällä 11 taloa.
Aaro Sappinen hehkuttelee:
ΑπάντησηΔιαγραφήKaskaala sijaitsi Raudun pitäjän koillis- ja itäkulmalla. Siellä, missä Sakkolan ja Metsäpirtin pitäjien rajat yhtyivät. Naapurikyliämme olivat Sakkolan Riiska ja Raaju, Riikola, Porkku, Raudunkylä, Kuninkaanselkä ja metsäisten maisemien takana Vehmainen ja kaukana Sakkolan puolella Lapinlahti.
Kylämme aluetta rajasivat hyvin selväpiirteisesti kartallakin havaittavat maamerkit, tiet ja vesistöt. Etelässä Rautu-Metsäpirtti maantie, idässä pitäjän raja, pohjoisessa ensin
vähän matkaa Suvantoon laskeva Takajoki, sitten osittain hieman kylän alueen ulkopuolella oleva Sumpulan Savotan ja Riiskan välinen maantie ja
lännen puolella Savotan ja Aherikon välinen kylätie. Aherikolla kulki kylän rajan
Puuminanjärveen ja siitä Olokanjärven kautta takaisin Metsäpirtin maantielle.
Kaskaala oli keskiseltä osiltaan loivasti kumpuilevaa, kokonaan viljeltyä ylätasankoa, reuna-alueiltaan taas loivasti laskevia, jyrkkiä tai loivempia havu- ja sekametsää
kasvavia paikoin lehtoisia rinnemaita.
Kyläkeskuksethan ovat yleensä syntyneet korkeille paikoille, mäille ja vaaroille,
joiden rinteille esi-isien ensimmäiset kaskiviljelmät oli raivattu. Niin myös Kaskaalassa. Kaskikylä lienee kylämme nimi alunperin ollutkin. Tunnusomaista oli, että lähestyttiin kyläämme miltä ilmansuunnalta tahansa, aina noustiin ylöspäin jonkinlaista mäkeä.
Jyrkimmät olivat palteet pohjoisen puolella, loivimmat antoivat etelään päin.
Kylän varsinainen asuttu alue oli vähän epäsuhtainen kuin luontoon heitetty jättiläisleipä, jonka päälle ja reunoille oli aikojen kuluessa nuo 40 taloa rakennettu. Tätä
kaikkea kiersi kylän välittömässä läheisyydessä mäkirinteitä mukaillen tie nimeltä
Alatie, noin kolmen kilometrin matkalla idän ja pohjoisen puolella. Lännessä Savotan
ja Aherikon välinen tie ylitti Jussikkolassa Alatien ja jatkui Jannumäen länsirinnettä
pitkin Aherikkoon Lemolan mäelle.
Kyläämme ympäröivät mäet ja notkot olivat kaakon puolelta Metsäpirtin maantieltä lähtien seuraavat: ensin Metsäpirtin maantien ja Porkunjärvelle menevät tien
kulmauksessa Kironotko, sitten Rasmäki ja Mattilan mäki, Kuopan notko ja Näräsnötko Kiimäen kennään itäisellä rinteellä ja seuraavana Rapanotko, kylän vilkasliikenteisin, seitsemän tien risteysalue ja entisaikojen kokonpolttopaikka.
ΑπάντησηΔιαγραφήRapanotkosta edelleen Alatietä länteen ja tultiin Ukontuvanaholle, kylän kokonpolttopaikalle, juuri ennen Savikonmäen lehtoista rinnettä, joka päättyi erittäin jyrkkärinteiseen pähkinäpuita kasvavaan Pihnoroon. Samalla paikalla tien alapuolella oikealla oli kostea korpimainen alue nimeltään Sittariukeli. Pihnorosta alkoi pitkä Holmnotkoon asti ulottuvat Kalmoin palle. Sen juurella Loposmäen kohtalla oli Ala-Notkolan
talo, joka eli talvisin muutaman viikon ”kaamoksessa” korkean, metsäisen rinteen
peittäessä auringon.
Holmnotkosta alkoikin sitten jyrkästä Palokennäästä yli puolen kilometrin pituinen kylän korkein harjanne Jannumäki, joka länteen päin loiveten päättyi Jussikkolassa
Kuninkaanselältä tulevaan tiehen. Etelässä kohosivat Aherikon ja Olokan avarat peltomaisemat loivasti huipentuen osittain Kokkomäen jyrkkiin pähkinäpuurinteisiin. Rapanotko idässä, Holmnotko pohjoisessa ja Taikinankaivon notko lännen puolella työntyivät laaksosyvänteinä, joiden pohjalla kulki tie pitkälle kylään. Eteläiset kylään johtavat
päätiet alkoivat Metsäpirtin maantieltä. Toinen kansakoulun kohdalta, toinen Porkunjärven paikkeilta. Molemmat myös kylän lasten varsinaisia kouluteitä Pusalan tien ja
Lemolan polun ohella.
Porkunjärvellä oli hieno uimaranta, oikea riemun ranta aurinkoisina kesäpäivinä.
Siellä tapasivat lähikylien ihmiset, varsinkin lapset toisiaan. Siellä uitiin ja uitettiin
hevosia, pestiin lampaita ja liotettiin pellavia. Kukin omassa paikassaan ja omana
aikanaan. Ja miten puhtaana pysyikään tuo pikkuinen järvi!
Omana jokena meillä oli Savotan oja. Sen vedet pyörittivät sulusta lähtiessään
ensin Savotan myllyn turbiinia ja juoksivat sitten Hovin haan läpi Myllyniityille ja
edelleen Vetelikön niittyjen halki yhtyäkseen Haaroin niityllä Takajokeen, joka taas
Riiskan kylässä laski Suvantoon. Savotan oja virtasi Kaskaalan kylän mailla lähes
kolmen kilometrin matkalla.
Savotan ojaa vähäisempi Savoja virtasi myös kylän itäpuolella. Se sai alkunsa
Syrjäsuolta, kasvatteli vesiään Kaalatoksen, Kihniityn ja Savojan vetisillä mailla ja
laski sitten Riiskan tuntumassa Savotan ojaan.
Varsinaisen kylän ylätasangon painanteissa uinuvat luosat, kaikkiaan kymmenkunta. Luosa oli heinää kasvava pikku lampi. Siinä ei voinut uida, mutta vettä siitä
voitiin karjalle ottaa läpi vuoden. Isommissa asusti kalakin, syötäväksi kelpaamaton
ruutana, joita joskus käytettiin täkykaloina. Luosan jäälle rakennetussa napakelkassa
saivat lapset kokea jännittävää keskipakoisvoimaa ja vauhdin hurmaa.
Kaskaalassa oli muutama erikoisempi näköalapaikka, joista Jannumäki oli korkein, noin 100 metriä merenpinnasta. Sieltä avautui mahtava näköala länteen ja pohjoiseen, yli kylien ja määrättömien metsien Valkjärven ja Sakkolan suuntaan. Sinne, missä
maa ja taivas näyttivät yhtyvän. Idässä Suvannon takaa aukeni laaja Laatokan ulappa,
milloin tummanpuhuvana ukkospilven alla, milloin pilvipäivän harmaana tai pilvettömän taivaan sineä kuvastamana.
Näkötornista saattoi kirkkaalla ilmalla nähdä paljaalla silmälläkin Konevitsan
saaren taivaanrannan tuntumassa. Etelässä rajoitti näköalaa Kokkomäen metsäinen
harjanne. Lännen puolella aivan kuin jalkojen juuressa olivat Kuninkaanselkä, Sumpula ja Kirkonkylä. Näkymää hallitsi kotikirkon torni ja kauempana sinersi Maanselän
mäen korkea silhuetti. Avarat olivat näkymät pohjoiseen ja itään myös Kiimäen kennäältä kylän itälaitamalla.
ΑπάντησηΔιαγραφήPäivän puolella kylää sijaitsi Kokkomäki. Sieltäkin kohosi oman kylän ja Metsäpirtin alueiden yli Laatokka kuin valtava pilven penkki taivaan rannalla. Näkyivät
Palkealan korkeat mäet ja niiden vasemmalla puolella Laatokan rantatasangolta erottuivat Hatakanmäen ja Vaskelan kylät sekä Suvannon takaiset Kirvesmäki ja Koukunniemi. Toisaalla katse kantoi Olokanjärven ja naapurikylien yli Neuvostoliiton puolelle
Inkerin Korkeinmaan maisemiin.
Tämän kaltainen oli Kaskaala ja tällaisia näkymät kotikylän harjanteilta. Hän,
joka näiltä kunnailta oli saanut nähdä nousevan auringon kultaaman Laatokan pinnan,
oli nähnyt jotain, jota ei voinut unohtaa. Maisemallisesti muistikuva on vaihteleva,
avara ja aurinkoinen. Tuntuu aivankuin silloin olisi päiväkin paremmin paistanut, kuu
toisin kumottanut.
Elinkeinoelämää
Entisinä aikoine oli kaikkialla eletty luontaistaloudessa. Itsenäisyysajan vuosikymmeninä tapahtui jo teollista kehitystä niin, että Kaskaalassakin ostettiin kaupasta jo paljon
muutakin kuin suolaa, sokeria, silliä, kirassia ja kärrynvaseliiniä. Kuitenkin oli kotoista
leipä ja leivän särvin, aina vihanneksia ja hedelmiä myöten.
Pääelinkeinonahan oli maanviljelys ja karjanhoito. Rukiin, kauran, ohran ja perunan lisäksi viljeltiin tattaria, tuota kauniisti kukkivaa terveellistä viljakasvia, josta
sanottiin, että tattari pelkää louhen (salaman) lyöntiä. Se tuli kylvää niin harvaan, että
lammas vuohineen mahtui väliin makaamaan. Turnusta kasvatettiin karjalle tuorerehuksi ja pellavasta valmistettiin aivinapaidat ja piikkopöksyt ynnä monet muut arvokkaat kodin tekstiilit.
Ruokataloudesta yli jäänyt vilja ja peruna jalostettiin kotona karjan kautta maidoksi ja voiksi. Teuraseläimiä kasvatettiin myös. Maidon ja erikoisesti voin myynti oli
huomattava tulonlähde karjankasvattajalle. Viskarin Amalja osti voita ja toimitti sitä
edelleen aina Viipuriin asti. Viime vuosina välitti voita maailman markkinoille myös
kauppias Hännikäinen Kattaikolla.
Karjanhoito lienee Kaskaalassa ollut samanlaista kuin tuohon aikaan yleensäkin.
Karjasuojana oli kivestä tai puusta rakennettu navetta, liävä, lantapohjalla. Lammaskarsina sijaitsi tavallisesti tallissa. Jos rehua riitti ja kuivikkeita oli tarpeeksi, viihtyi
karja lantanavetassakin ja voi ihan hyvin kevääseen asti. Valoa oli tosin vähänlaisesti,
sillä ikkunat olivat pienet ja vanari antoi niukasti valoa.
Vitamiinitarpeensa karja sai pääasiassa auringossa kasvatetuista korsirehuista,
joissa oli huomattavasti vielä luonnonheinää mukana.
Suurin osa maa- ja karjataloustyötä tehtiin vielä käsin. Hevosvetoinen niittokone
oli jo useimmissa taloissa, mutta esimerkiksi kylvökone oli harvinainen. Moottorilla
pyöritettäviä puimakoneita oli vähän. Hevosvoimalla pyöriviä kiinteästi asennettuja oli
muutamissa taloissa muun muassa Ala-Notkolassa, Simon Paavolassa, Kuparisessa ja
Ylä-Notkolassa.
Karjaa laidunnettiin keväisin avo- eli väljämetsässä. Vain hevoset ja lampaat
pidettiin aidatuilla hankalaitumilla. Valtaosa koko kylän karjasta kävi idänpuoleisella
metsäalueella aina pitäjän rajan yli Riiskaan asti, jossa joillakin Kaskaalan taloilla oli
viljelys- ja laidunmaita. Paimenet olivat keväällä muutaman päivän karjansa mukana
metsässä, sen jälkeen ne ”olotettiin”. Lehmät ajettiin eli saatettiin aamulla laidunmaille
ΑπάντησηΔιαγραφήja jätettiin sinne vapaasti kulkemaan minne halusivat.
Suvannon laivan illalla huutaessa Riiskan rykillä hankkiutuivat paimenet etsimään karjaansa ”olotuksista”. Lehmien kotiin hakeminen oli toisinaan jännittäväkin
tehtävä. Olihan alue useiden neliökilometrin laajuinen, eivätkä lehmät suinkaan aina
olleet Riiskan portilla tai Viklan veräjillä odottamassa. Ne saattoivat olla vaikkapa
Syrriin mäen maisemissa, jolloin ne tuotiin Papinpalon kautta kotiin. Tosin karja pysyi
yleensä koossa ja oman karjan kellon äänen tunsi varmasti. Joskus kun oli monta karjaa
yhdessä tai kun tuuli ja myrskysi, jolloin kellojen äänet sekoittuivat tai eivät kuuluneet
ollenkaan, tuli vaikeuksia. Jännittävintä oli silloin, kun ukkonen jyrisi, sateen kohina
soi korvissa ja salamat välähtelivät hämärtyneessä metsässä.
Tuon suuren laidunalueen tiet johtivat Rapanotkon kautta ylös kylään. Kävi siinä
kellojen kilinä, helinä, kakatus ja pompotus, kun Rapanotkoon sattui useampi karja
yhtäaikaisesti.
Metsät olivat runsaasti heinää kasvavia ja eläimet viihtyivät siellä hyvin syyskesään asti, jolloin ne pääsivät niityille äpärettä syömään. Koko kesän ne joutuivat
kulkemaan päivittäin pitkiä matkoja, jopa yli 10 kilometriä päivässä. Kaukaisimmat
laitumet olivat Joussein, Ruosojan ja Haaroin niityillä. Riiskan puoleisissa metsissä
kävi kesälaitumella ainakin seuraavien talojan karjat: Simon Paavola, Ala-Notkola,
Mentula, Sepän Jussi, Sepän Matti, Siitosenmäen Siitonen, Ylä-Notkola, molemmat
Virolaiset, Näräset... Monilla taloilla oli omia aidattuja pelto- ja hakalaitumia muun
muassa Taavetlassa, Kuparisessa ja Lemolassa.
Oli kylässämme maanviljelyn ja karjanhoidon ohella myös erilaista muuta pienyrittäjyyttä. Kuparisen Villen tervatehdas tuotti ensiluokkaista puun- ja saappaansuojaa
reippaasti yli oman kylän tarpeen ja antoi tervetullutta sivutuloa yrittäjälle. Tuo sivutulo oli kyllä suuren työn takana, sillä raaka-ainetta eli tervaksia tuotiin hevosilla jopa 15
kilometrin päästä Tököt-metsästä asti Aliskan ja Korleen kylien seutuvilta. Tämä tervatehtailija Ville oli lisäksi kylän uutterampia uudisraivaajia tehden muun muassa kauniin uudispellon Olokanjärven rata-alueelle. Hänen tilansa nimikin oli muuten Olokka.
Virolaisen Juholla oli kenttäsirkkeli ja pärehöylä Sunniaholla, jossa hän sahasi
asiakkaiden puista lautaa ja lankkua rakennustarpeiksi ja höyläsi kattopäreitä. Syksyisin hän sitten kierteli puimakoneineen kylän pelloilla puintihommissa.
Savikon mäellä oli aikaisempina vuosina suurtuotantoa harjoittanut tiilitehdas.
Muistitiedon mukaan siinä oli ollut venäläistä työväkeä. Tehtaassa oli valmistettu
ensiluokkaista punaista savitiiltä.
Kylässä oli myös suutari. Tosin etenkin lasten jalkineet tehtiin vielä melko yleisesti omin voimin kotona. Samuli Loponen, Suutar Samul, valmisti ja korjasi jalkineita
ammatikseen mökissään Aherikolla Puuminan rannalla. Kivitöitä olivat aikanaan tehneet Näräsen Antti ja Löyskämäen rinteessä asunut Taavetti Nalli.
Keskellä kylää, Rastaan Varpun mökissä, asuskeli inkeriläisvaimo kahden poikansa, Simon ja Jussin kanssa. He harjoittivat koritöitä ja -kauppaa. Ostivat isänniltä
sopivaa puuta, josta valmistivat monenlaisia koreja ja naperkkoja, joita sitten kiertelivät kylillä kauppaamassa.
Mattilanmäen vanha Pekka-isäntä korjaili aikoinaan kelloja. Muistan pikkupoikana käyneeni isäni kanssa vanhaa vikuroivaa venäläistä seinäkelloa siellä korjauttamassa.
Kalakauppaa harrasti kesäisin August Paakkinen, Sepän Aukusti. Hän haki Laatokan kalastajilta hailia ja kurvia ja kulki talosta taloon niitä myymässä kilpaillen siten
ΑπάντησηΔιαγραφήmetsäpirttiläisten kalakauppiaitten kanssa.
Aherikolla Taikinakaivon lähteen lähellä Olokan tien varressa asui Jurkan Antti,
Antti Loponen. Hän oli liikemies. Osti muun muassa marjoja, joita toimitti aina Viipuriin asti. Monet roppeelliset ja korilliset ahomansikoita ja muita marjoja kylän lapset
Antille kesän mittaan kantoivatkin.
Savotan sahalla ja myllyllä oli huomattava merkitys Kaskaalan elinkeinoelämälle.
Savotta sijaitsi Kuninkaanselän alueella ja oli paikkakunnan suurin teollisuuslaitos,
antaen työtä monien kylien asukkaille. Saha tuotti puutavaraa ulkomaan vientiin ja
kotimaiseen käyttöön. Myös polttopuuta oli sahausjätteenä saatavana. Merkittävin vaikutus oli kuitenkin sahan raakapuuhankinnoilla. Isännät myivät tukkipuita hankintakaupalla ja toimittivat ne itse sahalle. Joku lienee myynyt pystykaupallakin kantohintaan. Kolmas myyntimalli oli ”leveranssikauppa”. Se tarkoitti sitä, että isäntä meni
metsään, kaatoi puita kuorman verran ja ajoi sen sahalle. Siellä tukit mitattiin ja niistä
maksettiin joko heti tai sopimuksen mukaan.
Elinkeinoelämä oli tuohon aikaan hyvin maan- ja luonnonläheistä, sopusoinnussa
luonnon kanssa. Stressi- ja saasteongelmat olivat tuntemattomia. Työtä tehtiin ahkeruudella ja leipä nautittiin kiitollisuudella.
Harrastuksista
Harrastustoiminta oli Kaskaalassa hyvin monipuolista ja rikasta. Omaa seurataloa tai
vastaavaa kokoontumispaikkaa ei kyllä ollut, joten osa toiminnasta tapahtui kylän
ulkopuolella.
Palvin talossa Rasmäellä kokoonnuttiin usein harrastustapahtumiin. Neljän kylän
ympäröimä kansakoulu palveli kaikkia näitä kyliä ja koko koulupiiriä yhteisissä toiminnoissa juhlapaikkana, opintokerhon kokoontumispaikkana jne.
Kotoisiin harrastuksiin kuului muun muassa maatalouskerhotoiminta. Maaus-koisina halusivat kaskaalaiset kasvattaa lapsensakin jaloon maahenkeen. Innostavana ja
tietoa lisäävänä kyseinen kerhotoiminta soveltui erittäin hyvin tuon pyrkimyksen toteuttamiseen. Henkisen merkityksen lisäksi se tuotti myös taloudellista hyötyä.
Pääelinkeinon, maanviljelyn, edistämiseksi oli perustettu Raudun maamiesseura.
Sen johtokuntaan kuuluivat aikanaan Kaskaalasta aiankin Matti Loponen ja Kalle Lemola, sihteerinä Kusti Loponen. Seuran toiminta heijastui Kaskaalassakin uutena tietotaitona varsinaisen pääelinkeinon harjoittamisessa.
Henkisiin harrastuksiin kuului nuorisoseuratyö. Raudun Nuorisoseuralla oli oma
toimintakeskustalo kirkonkylässä ja siellä kokoontuivat myös kaskaalaiset tämän aatteen merkeissä.
Kirjallisuutta harrastettiin lainaamalla kirjoja kunnan keskuskirjastosta. Kunta
palkitsi ahkerimpia lainaston käyttäjiä kirjapalkinnoilla. Talvisotaa edeltävinä vuosina
toimi Kaskaalassa kunnallinen sivukirjasto, Juho Siitosen talossa. Sen hoitajana oli
Hilja Siitonen, joka itse kuului kylän innokkaimpiin kirjallisuuden harrastajiin erikoisalanaan runous.
Nuorisoseuratyön, kirjallisuuden ja yleensäkin henkisten harrastusten vetäjiin kuuluivat kylässämme Hilja Siitosen lisäksi muun muassa Kusti Loponen ja Mattilanmäen
tytöt Anna-Liisa, Esteri ja Emilia Loponen, joista ainakin kaksi ensiksi mainittua
ΑπάντησηΔιαγραφήkuului myös Raudun kansalaisopiston johtokuntaan. Hilja Siitosen isä, Juho, toimi
myös pitkään kansanvalistusrientojen edistäjänä ja harrastajana. Käytyään Kanneljärven kansanopiston, hän joutui moniin yhteiskunnallisiin tehtäviin. Hän toimi muun
muassa kiertokoulun opettajana ja kansakoulun johtokunnassa ja taloudenhoitajana.
Osuuskaupan tilintarkastajana, kunnanhallituksessa ja kirkkovaltuustossa.
Marttatoimintaa oli harrastettu kotien ja kotitalouksien hyväksi vuosikymmeniä,
mutta vasta muutama vuosi ennen talvisotaa perustettiin oma Kaskaalan Marttayhdistys puheenjohtajanaan Mattilanmäen Anna-Liisa Loponen. Yhdistys järjesti kylällä
erinäisiä kodinhoitoon kuuluvia kursseja, juhlia ja muita tilaisuuksia toimien erittäin
ansiokkaasti kotien kaikinpuoliseksi parhaaksi.
Kylässämme vallitsi ehyt maanpuolustushenki. Siitä oli osoituksena se, että nuoret miehet kuuluivat lähes sata prosenttisesti Suojeluskuntaan. Haluttiin osoittaa järkkymätön tahto turvata vapaus ja puolustaa isänmaata ja synnyinseutua sekä meille
kalliita elämänarvoja. Meillä oli toimiva Raudun Suojeluskunnan kyläosasto päällikkönään sk-kersantti Iivari Sappinen.
Maanpuolustustyöhön osallistuvat lottamme ja pikkulottamme antoivat arvokkaan
osuutensa itsenäisyytemme säilymisen puolesta. Rajan lähellä asuvina kaskaa-laisetkin
tunsivat rajan kirot. Siksipä heillä niinkuin muillakin rajan lapsilla sana Isänmaa ja
kaikki mitä siihen sisältyi oli niin korkeasti kallis.
Kristillisyys ilmeni kylän elämässä varsin monimuotoisena. Lähes koko kylän
väki kuului evankelisluterilaiseen kirkkoon ja jumalanpalveluksiin osallistuttiin ahkerasti. Jos ei ollut hevosta tai sen annettiin pyhänä levätä, kirkkoon käveltiin. Polkupyöriä oli vähän, autoja vielä vähemmän. Silloin todella näki sunnuntaisin ihmisten kulkevan jalkaisin tuon monen kilometrin matkan kirkkoon ja kokeneen sen silti lepopäiväksi arkisen aherruksen keskellä. Eikä vain kesällä, vaan myös talvisin. Toteutui sananparsi: ”halul ei uo hankii, eikä uskol umpii”. Se toi elämään siunausta.
Hengelliset kokoukset, ”suarnat”, olivat kaskaalaisille tuttuja. Maallikkosaarnaajia kierteli usein. Muuan Kiipan Jussi niminen kolpoktööri tuli muita tutummaksi. Hän
piti suarnoja tavallisesti Siitosenmäen Notkolassa. Joitakin vapaiden suuntien puhujia
vieraili myös silloin tällöin kylässä.
Oman seurakunnan työmuotoihin kuuluivat seurojen lisäksi kylänluvut vuosittain.
Viikottaiset ompeluseurat ja pyhäkoulut sunnuntaisin. Pyhäkoulun opettajina toimivat
Juho Siitonen, Anni Loponen, Helvi Siitonen, Anna-Liisa Loponen ja Anna Emilia
Sappinen.
Kaikki edellä mainittu hengellinen toiminta ravitsi ja hedelmöitti uskonnollista
maaperää Kaskaalassa ihmisten elämässä. Se vaikutti vielä vuosikymmenien kuluessa
antaen siunausta uusissa olosuhteissa, uusilla elinsijoilla.
Urheilu oli nuorten keskuudessa varsin suosittu. Oma kesälajien kenttä oli Alaaholla Ylä-Notkolan maalla. Siellä pelasivat kylän nuoret pesäpalloa, hyppäsivät, juoksivat ja leikkejänsä leikkivät.
Ala-aholla järjestettiin myös jokavuotiset omat kesäjuhlat urheilukilpailuineen ja
muine ohjelmineen. Kaikilla oli hauskaa ja hyvän olon tunne. Yhteys ja me-henki
elettiin todeksi. Se koettiin voimallisena elementtinä kyläyhteisön elämässä, siitä sen
kummemmin puhumatta. Tunnettiin vain: me olemme yhtä, me kuulumme yhteen.
Nuorten yhteisiin seuranpitoharrastuksiin kuuluivat edelleen kiikkutalkoot eli liekkumiset. Suosituin liekkumispaikka oli Loposenmäellä Sappisen pihalla, ”Emiljan kartanol”. Siellä oli nelisäärinen kiikku, johon mahtui yhtäaikaa neljä liekkujaa. Rohkeimmat tekivät täysvoltteja pyörähtäen yhdesti tai jopa useita kertoja ympäri yhtämittaisesti.
ΑπάντησηΔιαγραφήSyyskuisin sunnuntaisin kiertelivät nuoret usein pähkinäpuulehdoissa. Siellä kerättiin taskut ja astiat täyteen pähkinärystysiä ja kokoonnuttiin sitten sopiville kiville
niitä syömään ja iloista seuraa pitämään. Myös naapurikylien nuoret tekivät joskus
ystävyysvierailuja Kaskaalan pähkinälehtoihin.
Kylän harrastuksiin kuuluivat myös ”tantsut” eli ”kalenat”, joissa Pappisen Jussin
haitarin säestämänä tanssinhaluiset saivat pyörähdellä. Ne pidettiin tavallisesti Itkosen
sarraimessa eli heinäladossa. Kalenoissa oli yleensä hyvä järjestys, mutta joskus sinne
kulkeutui vieraspaikkakuntalaisia, viinaksiakin nauttineita miehiä. Silloin syntyi usein
riitaa ja tappeluita, jotka kuitenkin ilman virkavaltaa lie aina selvitetty.
Metsästyksellä ja kalastuksella ei kylässämme ollut yleistä merkitystä edes harrastuksena. Korpelaisen Aatami metsästeli ison pystykorvakoiransa Jalon kanssa jäniksiä ja lintuja kylän alueella. Hän myös kalasteli Olokan järvellä Kuparisen Villen
kanssa. Savotanojassa oli jonkin verran rapuja ja simpukoita, joita etsittiin helmen
löytymisen toivossa.
Vaikka Kaskaalan miehet eivät juuri itse metsästelleen, antoivat he kuitenkin
ulkopuolisten käydä riistamaitaan verottamassa. Esimerkiksi Toivosen Viktor ja uuno
metsästelivät ahkerasti pikkuriistaa niillä maisemilla.
Näin oli ja eli elämäänsä Kaskaala, jo varhaisen historiansa aikana eräs pitäjän
suurimmista kylistä. Laatokka idässä, suljetut valtakunnan raja-alueet etelässä, molempiin näköyhteys ja eteläiseen naapuriin myös ajoittain kuuloyhteys. Siinä elämänpiirin
ulkoiset kehykset, joissa kylä kasvoi ja kukoisti kunnes vieras tuli ja vei. Ei kuitenkaan
kaikkea. Tämä muistojen perintö jäi.